Muistan kuinka nuorempana, siinä joskus 13-15-vuotiaana olin tosi tosi epävarma itsestäni. Kysyin luokkakavereilta ennen kouluun lähtöä, mitä kehtaan pukea päälle. Sisko oli silloinen tyyliguruni ja aamuisin vaihdoin vaatteet sen sata kertaa ja käytin siskon edessä että onko tämä nyt sopiva. Oma tyyli oli täysin kateissa ja kaikki tuntui väärältä päällä. Milloin tunsin näyttäväni liian pojalta ja milloin liian lihavalta.
Tässä yhteiskunnassa kaikki joutuvat koko ajan ulkonäkönsä takia arvosteltavaksi jossakin mittakaavassa. Susta muodostetaan mielipiteitä ja ennakkoaavistuksia vaan ulkonäön takia. Aina jostakin joku löytää arvosteltavaa, "sulla on huono iho", "noi farkut ei istu ollenkaan", "olisit kaunis jos laihtuisit 10 kiloa", "olet liian laiha". Ikinä kukaan ei ole kaikille täydellinen. Eikä tarvitsekaan. Riittää, että sä koet itse olevasi täydellinen ja riittävä sellaisena kun olet.
Mun iho ei ole täydellinen. Se on syystä ja toisesta välillä tosi huonona ja näpyt puskee läpi. Oon ollut viimeisen puolivuotta tosi tyytyväinen siihen mitä peilistä näkyy. Lähiaikoina kuitenkin oon nähnyt vaan kasan näppylöitä ja kasvavat jenkkakahvat. Eilen sitten mietin, mistä tää ajatusmaailma taas kumpuaa? Miksi mun täytyisi ahdistua siitä, että mun vartalo muuttuu kuunkierron ja kausien mukaan?
Tän asun puettuani tuona päivänä mä katsoin itseäni peilistä ja nauroin. En mä voi lähteä ulos tän näköisenä, näytän ihan joltain lahkolaiselta. Vaihdoin vaatteet taas sen kymmenen kertaa ja kaikissa näytin kamalalta. Kunnes pysähdyin ja ajattelin, että mitä sen väliä vaikka näyttäisin lahkolaiselta? Jos mun on hyvä olla niissä vaatteissa niin mä puen just ne päälle. Ja niin mä puin. Ja tästä muodostui yks mun lempiasuista pitkään aikaan.
Mua ahdistaa se, että mä en näytä koko ajan samalta. Kun keho näyttää täydelliseltä ja siitä on ollut ylpeä, niin sitten siinä näkyy jotain, mikä ei enää miellytä. Mutta totuushan on se, että kehostansa löytää aina virheitä, jos niitä haluaa löytää. Mä päätin eilen, että mä katselen mun jenkkiksiä vähän aikaa. Ne saa jäädä jos on jäädäkseen, ne saa mennä jos reenillä lähtevät, mutta mä aion silti arvostaa mun vartaloa sellaisena kun se on. Se ei oo helppoa. Kun päähän tulee itseinhoa ja ajatuksia siitä, ettei ole kaunis ja jossain on vikaa, sen näkee koko ajan. Ajattelee että muutkin näkevät.
Pitäisi oppia olemaan armollinen itselleen. Rakastaa jokaista kulmaa, jokaista pehmeää kohtaa, jokaista arpea, jokaista luomea sellaisena kun ne ovat. Elämä on liian lyhyt itsensä inhoamiseen ja vihaamiseen. Se on todella voimia vievää. Mä haastan teidät kaikki, jotka tän postauksen lukee, katsomaan itseänne peiliin joka päivä ja sanomaan itsellenne, että te olette kauniita ja komeita juuri sellaisena kun ootte, kehukaa niitä puolia teissä, jotka on niitä persoonallisimpia. Koska kellään muulla ei sellaisia ole! Onko sulla suuri luomi kasvoissa, mitä peität meikillä? Älä peitä enää. Anna sen olla osa sun persoonallisia piirteitä. On paljon virkistävämpää olla juuri sellainen kun on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti